George R. R. Martin: Tulen ja Jään laulu

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu-kirjasarja

Kirjoittaja George Raymond Rickhard Martin 
s. 20.9.1948                                                          

Syntymäpaikka: Bayenne, New Jersey, USA

Tieteis- ja fantasiakirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja. Martin oli 1970-luvulla varsin tuottelias novellisti, ennen kuin hän vuosikymmenen lopulla keskittyi romaaneihin. 1980-luvulla Martin teki pääasiassa televisio- ja toimittajantyötä ja työskenteli muun muassa Hämärän rajamailla -televisiosarjan parissa ja toimitti Wild Cards -antologiaa. Martin palasi täysimittaisten romaanien pariin vuonna 1996 ja aloitti Tulen ja jään laulu -sarjansa, joka on saavuttanut sekä kriitikoiden että yleisön suosion. Sarjan neljäs osa A Feast for Crows (suom. Korppien kestit) nousi marraskuussa 2005 ykköseksi The New York Timesin ja The Wall Street Journalin bestseller-listoilla.

Hän on voittanut romaaneillaan neljä Hugo-palkintoa, Nebula-palkintoa ja World Fantasy Awardin. Martin oli kunniavieraana vuoden 2009 Finnconissa Helsingissä.

Martinin teosten suomennoksia:

”Lihatiskin mies” (1976) teoksessa Julma on rakkaus, 1992

”Ristin ja lohikäärmeen tie” (1979) Tähtivaeltaja 3/2003

”Apinakuuri” (1983) teoksessa Kuoleman kirjat I, 1993

”Nahan vaihtajat” (1988) teoksessa Kauhujen kirja, 1991

Tulen ja Jään laulu

Valtaistuinpeli                           A Game on Thrones                  1996

Kuninkaiden koitos                   A Clash of Kings                       1999

Miekkamyrsky                          A Storm of Swords                    2000

Korppien kestit                          A Feast of Crows                       2005

Lohikäärmetanssi                      A Dance with Dragons              2011

Kaksi viimeista vielä ilmestymättä:

The Winds of Winter

A Dream on Spring

Kirjasarjan on kustantanut pieni kustantamo Kirjava alun perin suomalaisten fantasiakirjallisuuden harrastajien aloitteesta. Sarjan kirjat on kääntänyt Kirjavan omistaja Satu Hilinovsky, joka on kehitellyt teokseen ainakin 1500 suomenkielistä nimeä. Kirjoista on tehty televisiosarja, jota on esitetty nyt viisi tuotantokautta myös Suomessa.

Tulen ja jään laulun kirjoja on myyty ainakin 60 miljoonaa kappaletta noin 50 maassa.

Tulen ja jään laulu on aikuisten fantasiaa. Martin yhdistää perinteisen fantasian ja historiallisen fiktion yksityiskohtaisuuden. Hän kuvailee puvut, ruokalajit, linnojen sisustukset hyvin pikkutarkasti.

Hän on kertonut yhdeksi esikuvakseen historiallisen fiktion perinteessä Mika Waltarin.

Georg R.R. Martin on lukenut keskiajasta kaiken, mitä on käsiinsä saanut. Amerikkalaiseen tapaan hän osaa vain englantia ja on siitä kovin harmissaan. Teoksiin on lainattu materiaalia ja miljöön kuvauksia myös  Ruusujen sodasta, satavuotisesta sodasta ja ristiretkistä.

Myös JRR Tolkien on vaikuttanut Martiniin, mutta sanoo saaneensa enemmän vaikutteita sarjakuvien käsikirjoittaja ja toimittaja Stan Leeltä kuin Tolkienilta.

Karkea tiivistys teossarjan sisällöstä

Kyseessä on kertomus seitsemän kuningaskunnan historiasta kuvitteellisessa maailmassa, kuvitteellisessa ajassa, joka muistuttaa Euroopan keskiaikaa. Tätä maailmaa ei todellisuudessa ole, sen historia ja maantiede sekä ihmiset on Martin luonut.

Kirjat muodostuvat luvuista, joissa kerrotaan tapahtumista yhden henkilön äänellä.

Kerrontatekniikka tuo kirjaan rikkonaisen ajan, särjetyn suksession. Jotkut asiat lukija saa selville jo ennekuin toiset teoksen tärkeät henkilöt niitä tietävät. Lukijalta vaaditaan hyvää muistia ja tarkkuutta lukiessa, jos aikoo pysyä selvillä tapahtumista, paikoista ja ihmisistä. Toisaalta voi kysyä, onko tarpeen muistaa yksityiskohtia - tarina vyöryy ja painaa alleen sekä kirjan henkilöt että lukijan.

Tapahtumien aikaa ja kestoa on vaikea arvioida. Yhtäältä yksi ihmisikä, toisaalta on satoja vuosia historiaa takana. Tarinoiden kautta taustat menevät vielä pidemmälle – tuhannen – tuhansien vuosien taakse.

Joskus ollaan hyvin konkreettisesti kerronnan nykyhetkessä: Syödään, pidetään turnajaisia, kuljetaan merillä ja maitse paikasta toiseen, juonitellaan, soditaan, juopotellaan, hallitaan, leivotaan, surmataan, rakastetaan jne.

Kyseessä on kronikka, joka kulkee summittaisessa kerronnan nykyhetkessä. Tarinoiden kautta menneisyys ja menneisyyden henkilöt ovat mukana aika pitkältäkin ajalta. Kronikkaluonnetta lisää se, että jokaisen kirjan lopussa on erillinen osa, jossa esitellään suvut, niihin kuuluvat henkilöt ja muita henkilöihin vaikuttavia henkilöitä. Kirjoitustapaa kannattaa verrata Tolkienin Silmarillioniin, sillä molemmissa sama pyrkimys tehdä uusi maailma ja historia pienintä yksityiskohtaa myöten.

Jokaisella suvulla on oma vaakunansa tai muu tunnuskuvionsa. Kuvio näkyy kilvissä, vaatteissa ja arvoesineissä. Kuvioilla ja symboleilla on merkitys. Jokaisella suvulla on myös tunnuslauseensa. Lause liittyy suvun historiaan, asuinpaikkaan, luonteeseen.

Kirjassa on myös karttoja, jotka helpottavat tapahtumien hahmottamista ja havainnollistamista. Tapahtumien, paikkojen ja henkilöiden vyöry on niin suuri, että helposti jotain – aika paljonkin - menee lukijan ohi.

Todellisuuden rajoja ylitetään monessa mielessä. Myös ihmisten julmuus ja petollisuus ylittävät todellisuuden rajat – vai ylittävätkö? Onhan oikeassakin historiassa nähty aika moista julmuuden juhlaa.

Kyseessä on valtataistelu valtataisteluiden sarja. Käydään sotaa ensin pohjoisen ja etelän välillä.  Sota laajenee. Taisteluiden edetessä valtataistelijoita tulee lisää. Osa vallanhaluisista käyttää muuttuvia tilanteita hyväkseen, osa hakee hyvitystä aikaisempien henkilöiden ja tai sukujen menetetyn  vallan takaisin saamiseksi.

Teossarjan keskeisiä aiheita ja teemoja:                                                                                           

-          valta

-          vallan seuraukset - tulee mieleen Shakespearen kuningasnäytelmien maailma: joskus näyttämölle jää vain ruumiita

-          petturuus – kehen voi luottaa? Läheisempienkin voi pelätä pettävän

-          historian tapahtumat vaikuttavat nykyisyyteen – jokainen muinoinkin kärsitty vääryys kostetaan

-          sankaruus – onko sitä

-          uskollisuus – onko sitä

-          voittaako oikeus koskaan

-          rehellisyys ja armeliaisuus ovat pienten ihmisten varassa, jos heidänkään

Kirjat ovat hitaita lukea ja joskus kammottavia, mutta kiinnostavia. Suosittelen lukumatkaa seitsemään kuningaskuntaan. Tarina ei ole vielä lopussa, kaksi viimeistä osaa on vielä julkaisematta.

 Hannele Koli-Siiterin tekstin pohjalta muokannut Susanna Tiainen

Don DeLillo: Cosmopolis

Tarina tapahtuu yhden päivän aikana huhtikuussa 2000. Aamulla miljonääri Eric Packer, lupaava nuori mies, haluaa hiustenleikkuun. Hän lähtee parturiin erikoisvarustellulla, pidennetyllä ja panssaroidulla limusiinillaan. Auto on hänen toimistonsa. Hän pelaa osakekursseillaan, tapaa alaisiaan ja käy läpi jopa päivittäisen lääkärintarkastuksen poistumatta jättimäisestä, teräksisestä turvapaikastaan. Vaimonsa, rakastajattarensa ja parturinsa hän tapaa auton ulkopuolella ja ottaa osaa jopa taidevalokuva-tapahtumaan, jossa sadat alastomat ihmisvartalot huumaavat erakkoluonteen. Packer seuraa ympärillään riehuvan, liikenteen tukkivan mielenosoituksenkin tapahtumia lähinnä televisiosta ja internetistä.

 
Jokainen henkilö tulee tarinan kuluessa tarkasti määritellyksi sen mukaan, mitä hyötyä hänestä on Ericille. Samalla kun hyötynäkökohtien erittely on äärettömän kylmää, on se myös rehellistä. Suhteen molemmista osapuolista paljastuu asioita, jotka ovat ikävän tosia mutta yllättäen myös hyvin inhimillisiä. 

Päivä Manhattanilla muuttuu odysseiaksi, jonka varrella päähenkilö tapaa niin Nausikaan kuin Kirken muttei koskaan löydä Ithakaa eikä varsinkaan Peneleopea. Packerin yritys maailmaan ja tulevaisuuden hallintaan - rahan, teknologian ja äärimmilleen viedyn rationaalisuuden avulla - kumpuaa pohjattomasta turvattomuuden tunteesta. Kun saturaatiopiste on saavutettu, jäljelle jäävät vain väkivalta ja tyhjyys. 

Yhdysvalloista kirjoittavan DeLillon parhaat romaanit kertovat nopeasti muuttuvasta maailmasta, jossa joukkotiedotusvälineet muokkaavat ihmisten ajatusmaailmaa. Hänen kirjoitustyyliään on moitittu kylmäksi ja välinpitämättömäksi, mutta puolustajien mukaan Valkoisen kohinan (1985), Mao II:n (1988) ja Alamaailman (1997) kaltaiset merkittävät teokset todistavat,  että kirjailija kykenee analysoimaan kapitalistista kotimaataan erittäin tarkasti.

DeLillon kirjoissa Yhdysvaltoja katsotaan kokonaan ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisuus tarkoittaa DeLillolla monesti eräänlaista kerronnallista lääketokkuraa, elämän ja sen tapahtumien näkymistä etäisenä kuin katsottuna väärin päin käännettyjen kiikarien läpi. Cosmopolisissa DeLillon ottama etäisyys toimii kuitenkin täydellisesti.DeLillo ei ole henkeen ja vereen realistinen kirjailija, eikä Cosmopolisia ole tarkoitus lukea kirjaimellisesti. Romaani on kärjistys, joka kertoo ylikierroksilla pitkään käyneestä amerikkalaisesta yhteiskunnasta. 

   

Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin Hylky on mielenkiintoinen pieni kirja perhesuhteista, taiteesta ja historiasta. Kansikuvan perusteella voisi luulla kyseessä olevan kummitustarinan, mutta onneksi kirjailija säästää meidät niiltä.

Hylyssä seurataan kolmea eri tarinaa kahdessa aikakaudessa: nykyajassa sukeltaja Anton Saksa löytää hylyn Suomenlahdesta, 1700-luvun lopulla Venäjän keisarinna Katariina Suuri tekee laajan taidetilauksen Euroopasta ja kapteeni Arnesen poikansa kanssa lähtee tuomaan sitä Amsterdamista.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa välillä hyvin taitavasti, välillä hieman kömpelösti. Johtavaksi teemaksi nousevat perheen sisäiset ristiriidat.

Paras idea Hylyssä on se, ettei se kerro mitään kokonaista tarinaa vaan pikemminkin kolme katkelmaa kolmen eri-ikäisen ihmisen maailmasta. Miellyttävää irtonaisuuden ja älyllisen leikittelyn tuntua lisää se, ettei lukija voi olla niiden keskinäisistä suhteista ihan varma.

 Joitakin irrallisia kohtauksia ja langanpätkiä jää, mutta kaikkinensa Hylky on miellyttävä lukukokemus.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Tomi eli Tok Kilmoori on päättänyt pelastaa prinsessa Mirabellan Koopranoidan kynsistä, mutta tarvitsee apulaisen. Rooliin saa kelvata Ari, luovuuttaan etsivä kirjailija, joka maksaa Tomin karkkipussin kaupan kassalla. Samaan aikaan tilanhallintasuunnittelija Paula Vaara kamppailee haastavan työprojektin aikataulujen kanssa. Teflonmaisen ulkokuoren alla pulpahtelee ja Vaara yrittää paikata tilannetta pakonomaisella suklaansyönnillä.

Sosiaalipäivystäjä Katri puolestaan valmistelee esitystä alan opiskelijoille ja muistelee pientä poikaa jääkaapin valossa. Poikaa, joka odotti turhaan äitiään ja melkein särki Katrin sydämen. Katrin tehtävänä on epäillä miehiä pedofiileiksi tai hakkaajiksi ja jokaista naista, miestä ja lasta potentiaaliseksi valehtelijaksi.

Markus Nummen Karkkipäivä on riipaiseva kuvaus hyvinvointivaltion kääntöpuolesta. Kaikilla ei mene hyvin. Kun aikuiset sotkevat asiansa, kärsivänä osapuolena ovat suojattomimmat eli lapset. Sosiaalihuollon epäkiitollisena ja usein myös epäonnistuvana tehtävänä on kursia kasaan hajoamassa oleva elämä.

Taidokkaasti rakennettua, hyytävän ajankohtaista romaania lämmittävät huumori ja lapsen mielikuvitus, jota ankarinkaan todellisuus ei nujerra. Tarina imaisee mukaansa, lukijalle tulee halu saada tietää miten käy Tomille ja Mirabellalle, ehtiikö apu ajoissa. Nummi kirjoittaa elävästi, lyhyet lauseet antavat lukijan mielikuvitukselle tilaa nähdä ihmiset. Hyvinvointi-Suomen kääntöpuoli on kuvattu julman terävästi, mutta toivoa unohtamatta.

Mikko Rimminen, Nenäpäivä

Mikko Rimminen, Nenäpäivä
Mikko Rimmisen Finlandia-palkinnon voittanut romaani Nenäpäivä on kuvaus yksinäisyyden ja työttömyyden tuottamasta elämänmuutoksesta. Romaanin päähenkilö Irma tekeytyy Taloustutkimuksen haastattelijaksi.
Irman kuvauksesta paistaa läpi hänen oma häpeänsä tilanteestaan, siitä, että hän kuljeskelee toimettomana, tarkkailee maisemaa ja ihmisiä. Onks kaikki okei –häneltä kysytään moneen otteeseen. Irmaa ei kuvata ulkopuolisen näkökulmasta, mutta nuo hänelle osoitetut sanat kertovat olennaisen. Ihminen, jolta kysytään olemassaolon oikeutusta kyseenalaistamalla okeiys, on puhumistilanteessa ulkopuolinen, outo, väärässä paikassa väärään aikaan. Sellainen Irma romaanin alun mukaan onkin.
Irma keksii itselleen roolin, mielikuvitusoikeutuksen olla yhteiskunnan täysivaltainen kansalainen. Irmalla on itsellään sellainen ”olo niin kuin olisi pukeutunut muurahaisiin”. Häntä kutittaa bussissa bussin joutokäynti, bussi tärryyttää, bussissa hän kaivaa paperit esille, kun hänen vierustoverinsa ruumis ja kantamukset satuttavat hänen kylkeään. Hän ottaa tilaa itselleen papereilla eli keksimillään tutkimuksilla. Bussi vie hänet Hakaniementorin todellisuudesta Uudellemaalle.
Roolissaan Irma menee ihmisten koteihin, ei Helsingissä eikä Hakaniemessä, jossa hän asuu, vaan Keravalla, jossa ”ilma oli vähän ystävällisempää, ei ollut merta siinä vieressä rähjäämässä”. Irma tapaa keravalaisia kodeissaan, joiden kuvaukset rakentavat yleispätevän kuvan suomalaisista kodeista 2010-luvulla. Sisustuslehdissä ei esitellä koteja, joissa pahkakellot moikaavat – niissä esitellään kyllä koteja, joissa on mustaa ja kiiltävää, kuten erään keravalaiskodin keittiössä on. Kaikissa keittiöissä on kello, ”jonka sekuntiviisari pyyhki taulua liukkaasti, nytkähtelemättä, järkähtämättömästi”.
Keravalla Irma kohtaa ihmisiä heidän kotiovillaan keksittyine kysymyksineen. Häneen suhtaudutaan pääasiallisesti ystävällisesti, mutta on niitäkin, jotka karkottavat kyselijän luotaan. Puhelin pelastaa kiperissä tilanteissa: se jytyyttää käsilaukussa ja samaan aikaan alkaa kuulua myös Karkun kodissa Vesivehmaan jenkka – miehellä joka olisi voinut jenkata maan tasalle keskikokoisen suomalaisen kaupungin.
Romaanin alun käännekohdassa Irma loukkaa nenänsä avautuvaan oveen: nenästä alkaa vuotaa verta ja tilanteen pelastaa ensimmäisen vierailukohteen Irja Jokipaltio, jonka Irma on alun perin valinnut sukunimen hienouden vuoksi haastateltavakseen. Syntyy nenäpäivä, jolloin Irma kohtaa oikeaa lämpöä. ystävällisyyttä ja auttavaisuutta. Syntyy romaanin inhimillinen vire.
Rimmisen kerronta on paikoin tajunnanvirran omaista, erityisesti dialogijaksoissa, jotka soljuvat ilman tavanomaista dialogin rakennetta repliikistä toiseen yhtenäisinä jaksoina. Rakenne kuvastaa arkipuheen luonnetta: sen tavanomaisia fraaseja, mitään sanomatonta ilman täyttöä, jolla luodaan yhteistä maaperää ja tunnelmaa puhujien välille. Se, mitä sanotaan, ei ole tärkeää vaan se, että puhutaan, ollaan kohteliaasti sosiaalisia. Rimminen käyttää tällaisesta sosiaalisesta puheesta mm. verbiä ystävälliskomentaa. Vastakohtaisesti Irman puhuessa poikansa kanssa puhelimessa dialogi on rakennettu perinteiseen tapaan: tuossa puheessa ollaan reaalimaailmassa, Helsingissä, ei Keravan sosiaalisessa satumaailmassa.
Rimmisen verbit ovat muutenkin riemastuttavia: bussi tärryyttää, minä muplauttaa, tytöt poreilevat teineyttään, mieleen humpsuu asioita, ihminen ähähtelee ja pyhähtelee, takkiin tattiudutaan, kun aprikoidaan, niin sekin on muodostettu uudeksi verbiksi johtamalla: aprikooseillaan…  Rimminen käyttää yhdysverbejä tietoisesti. Ne liittyvät viralliseen Suomeen: häiriökäyttäytyä, kielenhuoltaa.
Samoin Rimminen kuvaa maailmaa täysin omintakeisella tyylillä. Hakaniemessä syyspäivä on voitaikinan värinen. Se muistuttaa onnellisten ihmisten päiviä, vain jollakin tavoin kevyitä ja lehteviä. Irman pojan kasvoille ”rypistyi äkkiä joku nylpeä muje”, kun poika haluaa antaa Irmalle auton tämän nyt ollessa pitkästä aikaa töissä.
Hakaniemen ja muiden pitkänsillantakaisten kaupunginosien kuvaus on romaanissa omaa luokkaansa: ne elävät Rimmisen kuvissa. Hakaniemi muuttuu rumaksi vasta, kun Keravakin on näyttänyt rumat kasvonsa Irmalle. Keravalaiseen rumuuteen kuuluu Irman Irja-vierailun miehen lomautus ja sitä ennen tylyys, jonka Irma on kohdannut Hätilä-nimisen dementoituneen miehen kotona. Siellä miehen tytär on ajanut Irman pois. Satumaailma, johon on kuulunut yllättävän kauniisti käyttäytyviä teititteleviä nuoria, on kadonnut. Tilalle on tullut Hakaniemen pilkka: kaupan tyttökin huomaa Irman musertuneen nenän kuten sen huomasi Keravalla pikkupoika, jota Irma auttoi. Pojalle Irma oli ”setä, jolla on hassu nenä”. Kaupan tyttö kyselee Irmalta, onko nenäpäivä tuttu. Arjen ironiaa nenänsä loukanneelle.
Reaalitodellisuuden nenäpäivään Rimmisen kertoja suhtautuu kriittisesti. Romaanissa ei oikeastaan missään muussa kohtaa osoiteta epäkohtia, niitä näytetään tunteilla ja kuvauksella, mutta nenäpäivää verrataan nälkäpäivään, joka romaanin mukaan on oikeanlaista hyväntekeväisyyttä – nenäpäivä viihdettä.
Romaani on tragikoominen kokonaisuus. Kun Irma töytäilee pojan hänelle tyrkyttämällä autolla Keravalle, hän näkee Virtasen, tavallisen Virtasen, luona lehden, jonka uutinen kertoo Irman paljastuneen. Siitä alkaa huvittava episodi, jossa Irma sekoilee käymiensä ystävällisten ihmisten Jokipaltioiden ja  Jalkasten luona ja etsii noista kodeista käsiinsä lehdet, jotta salaisuus ei paljastuisi, jotta hän säilyttäisi ruhjoontuneetkin kasvonsa.
Tragiikkaa syntyy Irjan pojan auto-onnettomuudesta, mutta sen seurausten kuvaus kertoo myös kahden toisilleen tuntemattoman naisen sattumanvaraisesti syntyneestä ystävyydestä ja yhteisyydestä. Yleensähän kotiin tulevaa tutkijaa pidetään tunkeutujana, mutta Irjan ja Irman tapauksessa sosiaalisesta juttelusta ja kyselystä syntyy ystävyys, jonka seurauksena Irma sotkeentuu vielä Irjan pojan kaverin ovellekin surussaan ja ehkä uteliaisuudessaankin. Siitä käynnistä Irma huomaa kaiken mustuuden, jonka Kerava pitää sisällään. Satumaailma onkin mustaa todellisuutta.
Irma haluaa kuitenkin palata Keravalle, auto-onnettomuudessa kuolleen pojan hautajaisiin. Hän saadakseen tietää hautajaispäivän ottaa yhteyttä Virtaseen, josta on tullut Irman luottokaveri.  Virtaselle Irma loppujen lopuksi kertoo koko tarinan, soittaa myöhemmin myös Irjalle, purkaa sydämensä. Selviää myös, että poikakin on vankilassa ja auto katsastamaton.
Romaanin loppunäytöksiä näytellään hautajaisissa, joista Irma pakenee juosten Hätilän äksyä tytärtä. Tytär uhkailee poliisilla, muita ei poliisin kutsuminen Irman tapauksessa kiinnosta. Poliisiin Irma kyllä romaanin lopussa törmää: hän on ajanut liian hitaasti autollaan, on epäilty, että hän on saanut sairaskohtauksen ja lopputuloksena hänen tielleen viritetään piikkimatto. Poliisikohtaus päättyy Irmalle tyypillliseen tapaan: Onko kaikki kunnossa. Lopussa kaikki on kunnossa: on haave tavallisesta mukavasta harmonisesta arjesta. On oikea talvi, pakkasta ja lunta kasoittain. Elämä on asettunut uomiinsa.
 
 

Märta Tikkanen: Emma ja Uno.Tammi 2010.

Märta Tikkanen on suomenruotsalainen kirjailija, joka on aiemmin toiminut pitkään Arbiksen, Helsingin ruotsinkielisen työväenopiston rehtorina. Hänet tunnetaan kirjailijana, joka on käsitellyt erityisesti naisen asemaa kirjoissaan, esim. Vuosisadan rakkaustarina –runokokoelmassaan.

Nyt ilmestyneeseen kirjaansa Märta Tikkanen on kerännyt aineksia omasta sukuhistoriastaan, hän kertoo isovanhempiensa tarinan. Aineistoa hän on saanut kirjeistä ja muista dokumentteista, joita sukulaiset ovat kirjoitelleet toisilleen.

Emma on varakkaan suurtilallisen tytär Espoosta. Hän rakastuu itseään 8 vuotta vanhempaan Unoon, joka toimii Finnsin kansanopiston rehtorina. Häitä vietetään, mutta onnellista ei avioliitosta tule. Perheeseen syntyy kuusi lasta vuoden välein, kaikki eri paikkakunnilla.

Uno ajaa valistuksen ja kansansivistyksen asiaa. Hän näyttäytyy itsekeskeisenä ja röyhkeänä toisaalta karismaattisena miehenä, joka lumoaa ihmisiä puhelahjoillaan, mutta joka ei hoida perheenisän velvollisuuksiaan. Perhe muutta Ruotsissa paikastaa toiseen, kunnes Emma kuudetta lasta odottaessan palaa takaisin isänsä luoksen. Avioliitto käytännössä päättyy tähän.

Uno jatkaa valistustyötään, kansanopistokurssien pitämistä eri puolilla Ruotsia ja myös Norjassa. ”Pikku Emman kotosalla tulisi ymmärtää että Unolla ei ole aikaa hänelle ja perheelle, jotka ovat päätyneet taustalle, etusijan täyttää lattiasta kattoon Unon pyrkimys suoda nuorisolle sivistystä ja korkeita ihanteita.”

Emma vakuuttaan kirjeissään rakkautta ja odottaa että päästäisiin yhdessä asumaan. Mutta kun Uno lopulta muuttaa takaisin Suomeen, pariskunta eroaa Emman haettua avioeroa. Eron syy ei kirjassa selviä, sitä kirjailija vain pohdiskelee.

Kirjan keskiössä on Emman selviytyminen kuuden lapsen yksinhuoltajana. Varakas isä on hyvä turva, mutta ikuinen rahapula ja riipuvuus muiden hyväntahtoisuudesta ahdistavat häntä. Kun lapset kasvavat Emma muuttaa Helsinkiin, pitää lastentarhaa ja saa tuloja myös opiskelijakortteerin pidosta. Lapset ovat lahjakkaita, pärjäävät hyvin koulussa ja elämässä. Sukuyhteys on tärkeä.

Naisasia on esillä myös tässä Tikkasen kirjassa: nainen pärjää ja hoitaa perheen. Kirja ei ole kuitenkaan musta-valkoinen asetelmaltaan. Kirjalija ymmärtää myös Unoa.

Kirja valaisee kiinnostavasti aikaa, jolloin kansanvalistusaate oli syntymässä. Aikaa, jolloin muutamat intomieliset ihmiset heräsivät siihen tietoisuuteen, että kansaa täytyy valistaa. Esille tulevat ristiriidat, joita uusi aate kohtasi mm. suhteessa kirkkoon. Kansanopistokurssien pohjalle syntyivät myös Suomessa työväenopistot.

Carola Sandbacka: Sodan jaloissa

Carola Sabdbacka on tamperelaissyntyinen kirjailija ja filosofian tohtori, joka nykyisin asuu Walesissa. Hän on aiemmin ollut Finlandia-palkintoehdokkaana kirjallaan Ellen Llewellyn, joka on sukutarina Tampereen tienoilta. Sinne sijoittuvat myös nyt ilmestyneen kirjan tapahtumat. Kirja on mikrohistoriaa talvisodan ajalta, enimmäkseen siitä miten kotirintamalla selvittiin sodan jaloissa. Kaksi suomenruotsalaista sukua on liittynyt yhteen Lillmorin ja Karl Johanin avioliiton kautta. Hankausta syntyy: miniä Lillemor ja anoppi Sigrid eivät opi ymmärtämään toisiaan. Heillä on kuitenkin yhteinen huoli: Karl Johan on rintamalla.

Lillemor on herkkähermoinen omaan itseensä keskittynyt nuori äiti , jonka esikoisen ristiäisiä ehditään viettää syksyllä 1939. Lillemorin äiti Marietta pitää yllä positiivista uskoa tulevaisuuteen. ”Mieli täytyy pitää korkealla! Ei saa huolestua vaikkei kirjeitä tulekaan.” Häntä kiukuttaa että kuopus Lillemor on niin surkea. ”Ikään kuin ei pojilla rintamalla olisi tarpeeksi huolia, ilman että vaimot kotona huokailevat ja valittavat." Toinen kantava voima on Karl Johanin isä patruuna Gunnar Bengs, joka järjestelee perheen ja tehtaan asioita ja tasapainoilee naisten keskellä. Helpotus on kaikille suuri, kun Karl Johan selviää hengissä sodasta.

Romaanissa on myös nykyajan taso: Lillemorin lapsenlapsi Elisa yrittää ymmärtää esivanhempiensa ratkaisuja kuulemiensa kertomusten kautta. Samalla hän suunnittelee omaa elämäänsä. Nämä jaksot jäävät paikoitellen vähän irrallisiksi.

Kerronta kirjassa rakentuu eri henkilöiden kirjeistä ja ajatuksista, siinä on paljon assosisatiivisesti poukkoilevastaa ajatuspuhetta, dialogia on vähän. Tämä kirja lisäsi ymmärrystäni sota-ajasta. Sodan kauheus ja kotirintaman hätä ovat rinnakkain, niitä taitava kertoja yhdistelee onnistustuneesti. Jäljelle jää toivo. Sitä jäin miettimään, että kasvoiko Lillemorista koskaan kypsää aikuista.