Carola Sabdbacka on tamperelaissyntyinen kirjailija ja filosofian tohtori, joka nykyisin asuu Walesissa. Hän on aiemmin ollut Finlandia-palkintoehdokkaana kirjallaan Ellen Llewellyn, joka on sukutarina Tampereen tienoilta. Sinne sijoittuvat myös nyt ilmestyneen kirjan tapahtumat. Kirja on mikrohistoriaa talvisodan ajalta, enimmäkseen siitä miten kotirintamalla selvittiin sodan jaloissa. Kaksi suomenruotsalaista sukua on liittynyt yhteen Lillmorin ja Karl Johanin avioliiton kautta. Hankausta syntyy: miniä Lillemor ja anoppi Sigrid eivät opi ymmärtämään toisiaan. Heillä on kuitenkin yhteinen huoli: Karl Johan on rintamalla.
Lillemor on herkkähermoinen omaan itseensä keskittynyt nuori äiti , jonka esikoisen ristiäisiä ehditään viettää syksyllä 1939. Lillemorin äiti Marietta pitää yllä positiivista uskoa tulevaisuuteen. ”Mieli täytyy pitää korkealla! Ei saa huolestua vaikkei kirjeitä tulekaan.” Häntä kiukuttaa että kuopus Lillemor on niin surkea. ”Ikään kuin ei pojilla rintamalla olisi tarpeeksi huolia, ilman että vaimot kotona huokailevat ja valittavat." Toinen kantava voima on Karl Johanin isä patruuna Gunnar Bengs, joka järjestelee perheen ja tehtaan asioita ja tasapainoilee naisten keskellä. Helpotus on kaikille suuri, kun Karl Johan selviää hengissä sodasta.
Romaanissa on myös nykyajan taso: Lillemorin lapsenlapsi Elisa yrittää ymmärtää esivanhempiensa ratkaisuja kuulemiensa kertomusten kautta. Samalla hän suunnittelee omaa elämäänsä. Nämä jaksot jäävät paikoitellen vähän irrallisiksi.
Kerronta kirjassa rakentuu eri henkilöiden kirjeistä ja ajatuksista, siinä on paljon assosisatiivisesti poukkoilevastaa ajatuspuhetta, dialogia on vähän. Tämä kirja lisäsi ymmärrystäni sota-ajasta. Sodan kauheus ja kotirintaman hätä ovat rinnakkain, niitä taitava kertoja yhdistelee onnistustuneesti. Jäljelle jää toivo. Sitä jäin miettimään, että kasvoiko Lillemorista koskaan kypsää aikuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti