Mikko Rimminen, Nenäpäivä

Mikko Rimminen, Nenäpäivä
Mikko Rimmisen Finlandia-palkinnon voittanut romaani Nenäpäivä on kuvaus yksinäisyyden ja työttömyyden tuottamasta elämänmuutoksesta. Romaanin päähenkilö Irma tekeytyy Taloustutkimuksen haastattelijaksi.
Irman kuvauksesta paistaa läpi hänen oma häpeänsä tilanteestaan, siitä, että hän kuljeskelee toimettomana, tarkkailee maisemaa ja ihmisiä. Onks kaikki okei –häneltä kysytään moneen otteeseen. Irmaa ei kuvata ulkopuolisen näkökulmasta, mutta nuo hänelle osoitetut sanat kertovat olennaisen. Ihminen, jolta kysytään olemassaolon oikeutusta kyseenalaistamalla okeiys, on puhumistilanteessa ulkopuolinen, outo, väärässä paikassa väärään aikaan. Sellainen Irma romaanin alun mukaan onkin.
Irma keksii itselleen roolin, mielikuvitusoikeutuksen olla yhteiskunnan täysivaltainen kansalainen. Irmalla on itsellään sellainen ”olo niin kuin olisi pukeutunut muurahaisiin”. Häntä kutittaa bussissa bussin joutokäynti, bussi tärryyttää, bussissa hän kaivaa paperit esille, kun hänen vierustoverinsa ruumis ja kantamukset satuttavat hänen kylkeään. Hän ottaa tilaa itselleen papereilla eli keksimillään tutkimuksilla. Bussi vie hänet Hakaniementorin todellisuudesta Uudellemaalle.
Roolissaan Irma menee ihmisten koteihin, ei Helsingissä eikä Hakaniemessä, jossa hän asuu, vaan Keravalla, jossa ”ilma oli vähän ystävällisempää, ei ollut merta siinä vieressä rähjäämässä”. Irma tapaa keravalaisia kodeissaan, joiden kuvaukset rakentavat yleispätevän kuvan suomalaisista kodeista 2010-luvulla. Sisustuslehdissä ei esitellä koteja, joissa pahkakellot moikaavat – niissä esitellään kyllä koteja, joissa on mustaa ja kiiltävää, kuten erään keravalaiskodin keittiössä on. Kaikissa keittiöissä on kello, ”jonka sekuntiviisari pyyhki taulua liukkaasti, nytkähtelemättä, järkähtämättömästi”.
Keravalla Irma kohtaa ihmisiä heidän kotiovillaan keksittyine kysymyksineen. Häneen suhtaudutaan pääasiallisesti ystävällisesti, mutta on niitäkin, jotka karkottavat kyselijän luotaan. Puhelin pelastaa kiperissä tilanteissa: se jytyyttää käsilaukussa ja samaan aikaan alkaa kuulua myös Karkun kodissa Vesivehmaan jenkka – miehellä joka olisi voinut jenkata maan tasalle keskikokoisen suomalaisen kaupungin.
Romaanin alun käännekohdassa Irma loukkaa nenänsä avautuvaan oveen: nenästä alkaa vuotaa verta ja tilanteen pelastaa ensimmäisen vierailukohteen Irja Jokipaltio, jonka Irma on alun perin valinnut sukunimen hienouden vuoksi haastateltavakseen. Syntyy nenäpäivä, jolloin Irma kohtaa oikeaa lämpöä. ystävällisyyttä ja auttavaisuutta. Syntyy romaanin inhimillinen vire.
Rimmisen kerronta on paikoin tajunnanvirran omaista, erityisesti dialogijaksoissa, jotka soljuvat ilman tavanomaista dialogin rakennetta repliikistä toiseen yhtenäisinä jaksoina. Rakenne kuvastaa arkipuheen luonnetta: sen tavanomaisia fraaseja, mitään sanomatonta ilman täyttöä, jolla luodaan yhteistä maaperää ja tunnelmaa puhujien välille. Se, mitä sanotaan, ei ole tärkeää vaan se, että puhutaan, ollaan kohteliaasti sosiaalisia. Rimminen käyttää tällaisesta sosiaalisesta puheesta mm. verbiä ystävälliskomentaa. Vastakohtaisesti Irman puhuessa poikansa kanssa puhelimessa dialogi on rakennettu perinteiseen tapaan: tuossa puheessa ollaan reaalimaailmassa, Helsingissä, ei Keravan sosiaalisessa satumaailmassa.
Rimmisen verbit ovat muutenkin riemastuttavia: bussi tärryyttää, minä muplauttaa, tytöt poreilevat teineyttään, mieleen humpsuu asioita, ihminen ähähtelee ja pyhähtelee, takkiin tattiudutaan, kun aprikoidaan, niin sekin on muodostettu uudeksi verbiksi johtamalla: aprikooseillaan…  Rimminen käyttää yhdysverbejä tietoisesti. Ne liittyvät viralliseen Suomeen: häiriökäyttäytyä, kielenhuoltaa.
Samoin Rimminen kuvaa maailmaa täysin omintakeisella tyylillä. Hakaniemessä syyspäivä on voitaikinan värinen. Se muistuttaa onnellisten ihmisten päiviä, vain jollakin tavoin kevyitä ja lehteviä. Irman pojan kasvoille ”rypistyi äkkiä joku nylpeä muje”, kun poika haluaa antaa Irmalle auton tämän nyt ollessa pitkästä aikaa töissä.
Hakaniemen ja muiden pitkänsillantakaisten kaupunginosien kuvaus on romaanissa omaa luokkaansa: ne elävät Rimmisen kuvissa. Hakaniemi muuttuu rumaksi vasta, kun Keravakin on näyttänyt rumat kasvonsa Irmalle. Keravalaiseen rumuuteen kuuluu Irman Irja-vierailun miehen lomautus ja sitä ennen tylyys, jonka Irma on kohdannut Hätilä-nimisen dementoituneen miehen kotona. Siellä miehen tytär on ajanut Irman pois. Satumaailma, johon on kuulunut yllättävän kauniisti käyttäytyviä teititteleviä nuoria, on kadonnut. Tilalle on tullut Hakaniemen pilkka: kaupan tyttökin huomaa Irman musertuneen nenän kuten sen huomasi Keravalla pikkupoika, jota Irma auttoi. Pojalle Irma oli ”setä, jolla on hassu nenä”. Kaupan tyttö kyselee Irmalta, onko nenäpäivä tuttu. Arjen ironiaa nenänsä loukanneelle.
Reaalitodellisuuden nenäpäivään Rimmisen kertoja suhtautuu kriittisesti. Romaanissa ei oikeastaan missään muussa kohtaa osoiteta epäkohtia, niitä näytetään tunteilla ja kuvauksella, mutta nenäpäivää verrataan nälkäpäivään, joka romaanin mukaan on oikeanlaista hyväntekeväisyyttä – nenäpäivä viihdettä.
Romaani on tragikoominen kokonaisuus. Kun Irma töytäilee pojan hänelle tyrkyttämällä autolla Keravalle, hän näkee Virtasen, tavallisen Virtasen, luona lehden, jonka uutinen kertoo Irman paljastuneen. Siitä alkaa huvittava episodi, jossa Irma sekoilee käymiensä ystävällisten ihmisten Jokipaltioiden ja  Jalkasten luona ja etsii noista kodeista käsiinsä lehdet, jotta salaisuus ei paljastuisi, jotta hän säilyttäisi ruhjoontuneetkin kasvonsa.
Tragiikkaa syntyy Irjan pojan auto-onnettomuudesta, mutta sen seurausten kuvaus kertoo myös kahden toisilleen tuntemattoman naisen sattumanvaraisesti syntyneestä ystävyydestä ja yhteisyydestä. Yleensähän kotiin tulevaa tutkijaa pidetään tunkeutujana, mutta Irjan ja Irman tapauksessa sosiaalisesta juttelusta ja kyselystä syntyy ystävyys, jonka seurauksena Irma sotkeentuu vielä Irjan pojan kaverin ovellekin surussaan ja ehkä uteliaisuudessaankin. Siitä käynnistä Irma huomaa kaiken mustuuden, jonka Kerava pitää sisällään. Satumaailma onkin mustaa todellisuutta.
Irma haluaa kuitenkin palata Keravalle, auto-onnettomuudessa kuolleen pojan hautajaisiin. Hän saadakseen tietää hautajaispäivän ottaa yhteyttä Virtaseen, josta on tullut Irman luottokaveri.  Virtaselle Irma loppujen lopuksi kertoo koko tarinan, soittaa myöhemmin myös Irjalle, purkaa sydämensä. Selviää myös, että poikakin on vankilassa ja auto katsastamaton.
Romaanin loppunäytöksiä näytellään hautajaisissa, joista Irma pakenee juosten Hätilän äksyä tytärtä. Tytär uhkailee poliisilla, muita ei poliisin kutsuminen Irman tapauksessa kiinnosta. Poliisiin Irma kyllä romaanin lopussa törmää: hän on ajanut liian hitaasti autollaan, on epäilty, että hän on saanut sairaskohtauksen ja lopputuloksena hänen tielleen viritetään piikkimatto. Poliisikohtaus päättyy Irmalle tyypillliseen tapaan: Onko kaikki kunnossa. Lopussa kaikki on kunnossa: on haave tavallisesta mukavasta harmonisesta arjesta. On oikea talvi, pakkasta ja lunta kasoittain. Elämä on asettunut uomiinsa.